Asiaan: me -herra Kukkaro ja minä- rouva Myttynen olemme 70+ iän ylittäneitä. Elämämme oli lapsitäyteistä (ensin neljä poikaa, jälkipolvena 12 nuorta). 1999 otimme ensimmäisen bernimme kun kuopuspoika lähti sotaväkeen. Herra Kukkarolta jäi "syli tyhjäksi" ja hän teki aloitteen koirasta. Meille tuli Berry- maantie- ja Emäntähinaaja. Berryn elämä päättyi luusyövän jälkeen 2006. Poikien lapset olivat kiintyneet Berryyn syvästi. Samaan aikaan poikien perheissä koettiin se tavallinen draama -tuli kahdet kodit ja lapset viettivät meillä paljon vapaa-aikaansa. Heidän tunne-elämäänsä tukemaan otettiin heti Berryn poismenon jälkeen Hymy, joka oli todellinen terapeutti ja pentuna lievitti lasten ikävää. Hymy oli myös pikkuruiselle äidilleni -Vanhalle Rouvalle- hellyysmoottori, Hymy taisi olla Vanhaa Rouvaa isompi! Kun äitimme lähti viimeiselle matkalleen Ystävänpäivänä 2013, hän miltei viimeiseksi kuiskasi "kuinkas Hymy?"
Hymyllekin kehittyi luusyöpä ja toukokuussa 2015 päästettiin Hymy melkein 9 vuotiaana ikuisille valkovuokkoniityille.
Yhteisinä vuosinamme Hymykin oli hoiturina minulle, oma työaikana vaivannut fibroni lakkasi toimimasta kun sain silitellä isoa koiraa ja huolehtia koirani hyvinvoinnista (lastenlasten lisäksi)
Hymyn jälkeen olimme vuoden ilman koiraa, lähipiiri kannusti meitä matkustamaan mitä ei voitu tehdä koiran kanssa. Totuus oli se, että yhtään erityisempää matkaa ei tehty. Meillä alkoi tylsyyden aika. Ajattelimme jopa muuttaa kaupunkiin kerrostaloon kun sitä koiraakaan ei ollut.
Saimme upouuden asunnon ja pohjapiirustusta katsellessa päätimme, ei ei muuteta.
Otetaan uusi koira!
Kesällä 2016 kyselin varovaisesti muutamasta kennelistä berninpaimenkoiran pentueita. Varovaisesti siksi kun olimme jo 70+ ja kyse kuitenkin isosta koirasta.
Onneksemme meillä oli kokemusta kahdesta bernistä ja päällisin puolin olimme (olemme) terveitä eläkeläisiä.
Heinäkuussa meitä onnisti, iltamyöhällä saimme soiton, että pentue oli syntynyt, mutta tarjolla oli vain urospentu. Otimme sen.
Mietimme lomatyttöjen kanssa nimeä uudelle pennulle. Seuraavana aamuna tytöt kävivät kyläkaupassa ja toivat pastilliaskin jonka kyljessä luki Jymy, melkein kuin Hymy. Niin tuli koirastamme Jymy. (Siviilissä ja herra Kukkaron suussa nimi on Jami, Jymy on blogini salanimi)
Ennen koiraa puoliso- herra Kukkaro alkoi aina potemaan polvi- tai lonkkakipua kun ehdotin kävelyretkeä vaikka kauppakeskukseen. Siis aina!
Nyt koiramme Jymy-Jami on 1,5 vuotias tehohoidon ammattilainen, puoliso on kuin nuori poika kun yhdessä taivaltavat pitkiä lenkkejä. Lonkkavaivasta ei tietoakaan!
Melkein 50-vuotisen avioliittomme aikana kaikki jutut on tullut juteltua,eikä uusia tahdo syntyä, nyt näitä juttuja kuulee Jymy-Jami. Eikä kerro muille.
Eli koira on mitä parhain terapeutti ikääntyneellekin ihmiselle.
Tästä tuli nyt vähän kuiva juttu, mutta blogissani meidän -koiran ja minun - yhteiselämästä kerron enemmän.
Terveisin rouva Myttynen seurassaan Jymy-Jami Sulonpoika Myttynen-Kukkaro (os Maroussia
Valente)
Tuhannet kiitokset Rouva Myttynen
-palaillaan-
Pia
No mutta:):), teitkin meistä oikein blogijutun, kiitos! Paljon on kirjoitettu koirista tieteellisesti ja taiteellisesti, nyt tuli juttua terveellisyydestä. Tänään oli vetokoiralla käyttöä kun tämä mummo oli hukkua lumeen tuolla takapihalla.
VastaaPoistaTottakai tein blogi jutun :) Tarina on niin ihana. Me olemme lähdössä juna reissulle Arskan kanssa
VastaaPoista